torstai, 23. tammikuu 2020

Lähetystyö; tyrkyttämistä vai välittämistä?

Olin koulutuksessa työni puolesta. Luentojen jälkeen vietimme päivällisen pitkän kaavan mukaan. Pääruoan kohdalla yksi pöytäseurueen jäsen siirtyi ”Luojan ihmeisiin”.

Hän kertoi, kuinka jokainen sydämenlyöntimme sanoo ”tämä on lahja” ja elämämme menee hukkaan, jos ei sydämen yhä lyödessä osaa ottaa elämää Jumalan lahjana. Jälkiruoan kohdalla hän jo siirtyi todisteluun ikuisesta totuudesta ja Jumalan kaikkivaltiudesta.

Vaikka elämme tieteen kanssa tiukassa symbioosissa ja kaikki tekemisemme pohjautuu vahvaa tieteelliseen näyttöön, hänen mukaansa uskominen on asia, mitä tiede ei saa polkea. Että ei ihmistä ole aika muovannut vaan Jumala.

 

20190430_154916.jpg

Itse olen uskossani niin kovin horjuva, että helposti olisin saanut väittelyn aikaan, sillä minusta Jumala teki ihmisestä hiukan liian heikon, haavoittuvan ja hauraan.

Mikäli ihminen on Jumalan kuva, miksi ihminen on luonteeltaan heikko ja ailahteleva, väliin hyvin epäonnistuva ja epävarma.

Ja mikäli Jumala todella johtaa kaikkien kohtaloita, ihmettelenpä toki, muistiko hän ottaa päivittäiset psyykelääkkeet vai miksi hän todella on niin ironinen. Sillä kyllä kaikkivaltias voisi johtaa ihmisten elämää paljon paremminkin, voisiko?

Tästä tullaankin siihen tosiasiaan, mitä tiukasti uskonnollinen lapsuuteni ei tavoitellut: minä en usko Jumalaan. Monesti olen miettinyt, pitäisikö, sillä kyllähän tähän kohtaan herkkä uskovainen sanoisi minua tuhlaajalapseksi ja naurahtaisi ylimielisesti, että kunhan nöyrryt niin uskot. Tai toisaalta lapsuuden aikainen vanhoillislestadiolaisuus voisi tuomita minut ”sidotuksi” eli minulle ei enää aukea jumalan sana enkä pysty uskomaan, vaikka haluaisin, sillä olen tavallaan jumalan hylkäämä.

20180831_134903~2.jpg

Uskosta ja vakaumuksesta huolimatta kyseinen tilanne oli absurdi ja erittäin epämiellyttävä. On inhottavaa joutua uskonnollisen käännytysyrityksen kohteeksi sellaisessa paikassa ja hetkessä mihin se vähiten sopii.

Toivottavasti kyseinen henkilö on tyytyväinen itseensä ja jumala taputtaa häntä illalla olalle tahtoen kehua hyväksi sanansaattajaksi.

maanantai, 20. tammikuu 2020

Juuret ja niiden puute

Tiedättekö sen olon, kun tuntuu, ettei kuulu oikein minnekään? Luulen, että suurin osa ihmisistä ei tule tällaisen asian kanssa kamppailemaan. Kuitenkin se koskettaa kaikkia, jotka jättävät juurensa, tavalla tai toisella, suuremmin tai pienemmin.

Juurettomuus ilmenee surumielisyytenä, kun seuraan ihmisiä, joilla on selkeät juuret; he tietävät mistä ovat kotoisin ja minne haluavat kuulua. Toisaalta tällainen juurellisuus voi olla ahdistavaakin, ja voi tuoda epämääräisen ahdistuksen siitä, olisiko sittenkin pitänyt katkoa napanuora ja lähteä kauemmas, jäikö jostain paitsi. Mutta juurissa on se ihana asia, että niiden avulla tietää, missä olla ja miten olla, ympärilläään ihmisiä, joille on tärkeä, jotka ovat ihanan ärsyttäviä ja kaikkea siltä väliltä.

Juurensa voi katkaista monella tavalla; voi muuttaa kauas juuristaan, jopa valita toisen asuinmaan. Voi valita täysin toisenlaisen elämäntyylin kuin oma suku. Voi myös irtisanoutua arvomaailmasta, joka määrittää suvun elämää. Viime mainittu tapahtuu rajuimmin, kun hylkää uskonnon, jonka varaan koko elämä on rakentunut. Samalla voi menettää paljon rakkaita ihmisiä. Mikäli haluaa todella kokeilla kylmää hyppyä tuntemattomaan hyiseen virtaan, voi toteuttaa kaikki edellä mainitut. Tätä kokemusta voi täydentää muuttamalla säännöllisesti.

Onko juurten katkominen kannattavaa? Ei, mutta vapauden tunne saattaa olla huumaava kokemus. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat valmiit hylkäämään kaiken saadakseen jotain parempaa, kuten menneiden aikojen uudisrakentajat vailla varmaa tietoa tulevasta.

      20180831_165908%20%282%29.jpg

Juurten katkominen tulee aina jostain piikkinä lihaan, vaikka kuinka haluan ajatella pärjääväni. Hiljaisena hetkenä, juhlapyhien aikaan tai elämän tärkeinä hetkinä se iskee, tunne että haluaisit olla jossain muualla. Paradoksi tuleekin tässä: ei ole olemassa paikkaa, mikä tuntuisi enemmän kodilta kuin toinen. Olet aina muukalainen, koska kerran lähdit. Hyvästelit arvot ja juuret ja lähdit. Muutut vieraaksi mukulaksi täydellisten juurten lomaan, joka aina näyttää erilaiselta, juurelta muttei siltä, että kuuluisi tänne. Toisaalla sovit hienosti muiden mukuloiden joukkoon, mutta välillä havaitset olevasikin eri lajiketta. Tulee kylmäävä ikävä jonnekin, jonnekin omien joukkoon.

Kaipaammeko juuriemme vain siksi, että on helpottavaa tietää olevansa osa jotain suurempaa. Vai valtaako tunne juuri silloin kun emme ole varmoja valintojemme oikeellisuudesta. Välillä minut valtaa suuri epäilys siitä, olenko sittenkin väärässä ja kaikki muut oikeassa, tarkoittaen näillä muilla juuriani eli niitä ihmisiä, joiden keskellä olen saanut varttua. Ovatko nämä juuret oikeasti tärkeitä, koska en ole heidän arvoisensa enää? Eli en kelpaa sellaisena kuin olen? Pitääkö minun yltää täyttämään ehdot, joilla ansaitsen paikkani?

      20180831_175443%20%282%29.jpg

Vastaan uudisrakentaja-asenteellani näihin pohdintoihin ei, minun ei tarvitse ansaita paikkaani, eikä olla muottiin sopiva. Saan olla juuri sellainen kuin olen, ajatella kuin tunnen oikeaksi ja toteuttaa arvoja, jotka minulle merkitsevät paljon.

On riemukasta nähdä lastensa kasvavan aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin itse, saavan vapaasti olla sellaisia kuin ovat tai haluavat olla. Vaikka välillä hiipiikin mieleen, pitäisikö ”kunnon ihmisen” pakottaa lapsensa sittenkin siihen muottiin, jonka aiemmatkin sukupolvet hyväksi havaitsivat.

Valintojen aikakautemme on täynnä epävarmuutta. Koen, että tärkein eväs lapsille aikuisuuteen, on oppia sietämään epävarmuutta; luottamaan omaan vaistoonsa ja uskomaan arvoihinsa.

Luon juuria omille mukuloilleni, ja niiden haluan aina sopivan joukkoon, olisivatpa ne välillä elämässään miten etäällä tahansa. Haluan toivottaa heidät aina tervetulleiksi kodin varjoon lämmittelemään.

sunnuntai, 19. tammikuu 2020

Uskonto, mikä ajaa meitä uskomaan?

 

En ota tässä tekstissä kantaa siihen, onko olemassa kuoleman jälkeistä elämää tai mikä tapa uskoa on oikein. Haluan pohdiskella, miksi ihmiset uskovat kautta maailman ja hyvin samantapaisesti vieläpä. Esimerkkiuskontona on kuitenkin luterilainen kirkko, sillä se on meille suomalaisille se tutuin. Jos et ole valmis kyseenalaistamaan ajatusrakenteitasi, on parempi lopettaa lukeminen tähän.

Niin, mihin me tarvimme uskontoa? Miksi uskomme ja uhraamme paljon aikaa rukoiluun yms uskonnonharjoittamiseen suhteellisen vähäisen evidenssin perusteella. Poikani kysyi vähän aikaa sitten, onko se Jeesus ollut olemassa kun kukaan ei sitä ole nähnyt, eikä se ilmesty vaikka kuinka sitä pyytää. Niin, evidenssi on vähäistä ja ristiriitaista, mutta sen pohjalle rakentuu koko elämän perusta useimmille ihmisille. Uskonnon varjolla on kuoltu, sodittu, tapettu ja tehty julmia asioita lähimmillekin ihmisille. Miksi uskonto pitää pintansa, vaikkakin heikkenevässä määrin. 

Ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet turvaa. Uskonto on tapa hakea ja saada turvaa.

Uskon perusajatus on uskominen asiaan josta varmuutta ei ole, se ei ole tietoisuutta tuonpuoleisesta vaan uskoa siihen.

Toisaalta uskon varjolla oman elämän ohjain on helppo luottaa jonkin muun voiman haltuun kuin oman itsensä. Olemme ikuisia lapsia tässä mielessä; emme mielellään kantaisi vastuuta tekemistämme päätöksistä, vaan luottaisimme kohtalomme jonkin muun voiman käsiin. Vaikka sattumat ohjaavat vahvasti elämäämme, on päälinjojen valinta aina itsemme vastuulla. Uskonnolta kaipaamme neuvoa ja apua valintojen edessä. Kun valinta osoittautuu huonoksi, voimme sanoa, että näin oli tarkoitettu, näin kuului käydä ja näin minua opetetaan. Saman asia voisimme tosin sanoa myös silloin kun olemme tehneet valinnan puhtaasti omien ajatustemme, tietomme tai intuitiomme varassa. Ei koskaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, olipa tilanteen takana johdatus tai väärä valinta.

Mutta miksi uskontoa harjoitetaan silloinkin, kun se ei ole omakohtainen vakaumus?

Suurin osa ihmisistä ei koe vahvaa uskonnollista sitoutumista eikä välttämättä edes uhraa ajatustakaan uskolle ennen kuin on hetki, jolloin menemme kirkkoon, olipa kyseessä läheisen ihmisen kuolema, joulukirkko, häät tms. Tätä nimitetään tapauskovaisuudeksi. Jumalaan ei ole henkilökohtaista suhdetta, uskonto ei ohjaa ajatuksia, mutta jalkoja se ohjaa kirkon ovesta sisään silloin kun se kuuluu hyviin tapoihin. Tämä tuo turvaa; elämän käännekohdissa on jokin suurempi voima läsnä, massiivinen kirkkorakennus on kuin äidin pehmeä lempeä syli, jossa on turvallista tehdä elämän suuria valintoja.

Miksi uskonnon harjoittaminen ei ole viihdettä? Me rakastamme viihdettä, kaunista musiikkia, tanssia ja komediaa. Uskonto harvoin tarjoaa mitään näistä. Kirkkomusiikki on oma taiteenlajinsa, mutta onko se kaunista? Olemmeko oppineet siihen, että se olisi kaunista? Kuitenkin ilon ja onnen tuovaa vapahtajaa kristinuskossa ylistetään mollivoittoisilla, surkean itkuisilla sävelillä? Miksi häissäkin kuuluu olla tällainen hidastempoinen, surumielinen ylistyslaulu?

Onko virrellä sama asema kuin äidin laulamalla kehtolaululla pienelle lapselleen; turvallisuus ympäröi meidät sävelien muodossa ja voimme heittäytyä täysin luottavaisin mielin elämän virran tuudittavaan syliin?

Toimisiko iloinen virsi? Gospel on yksi muoto, joka siihen pyrkii, mutta se ei ole korvannut virsimusiikkia.

Johtuuko se siitä, että olemme lapsia sisimmässämme, jotka kaipaamme hyväksyntää. Hyväksyntää esi-isiltämme, menneiltä sukupolvilta, jotka kumpujen kätköistä voisivat paheksua meitä, jos hylkäämme vanhat perinteet ja mollivoittoiset virret.

Kaipaamme niin kovin hyväksyntää ja pelkäämme pahoittavamme jonkun mielen, joten suuntaamme kerran vuodessa kirkkoon, vaikka emme uskoisi Jumalaan sen enempää kuin mahdollisuuteen estää ilmastonmuutos poppakonstilla.

Voisiko elämä olla onnellisempaa, jos elämän purren ruorissa ei olisi arvaamaton vahvatahtoinen Jumala vaan me itse?

Kuinka kestämme pettymykset, joita ei voi selittää Jumalan kurituksena tai koettelemuksena.

Minulla on kokemus, että täysin uskonnottomat ihmiset ovat usein enemmän tasapainossa itsensä kanssa, kuin ne joilla on jonkinlainen vakaumus. Kerro ihmeessä kommenttikenttää, mitä sinä ajattelet tästä.