En ota tässä tekstissä kantaa siihen, onko olemassa kuoleman jälkeistä elämää tai mikä tapa uskoa on oikein. Haluan pohdiskella, miksi ihmiset uskovat kautta maailman ja hyvin samantapaisesti vieläpä. Esimerkkiuskontona on kuitenkin luterilainen kirkko, sillä se on meille suomalaisille se tutuin. Jos et ole valmis kyseenalaistamaan ajatusrakenteitasi, on parempi lopettaa lukeminen tähän.

Niin, mihin me tarvimme uskontoa? Miksi uskomme ja uhraamme paljon aikaa rukoiluun yms uskonnonharjoittamiseen suhteellisen vähäisen evidenssin perusteella. Poikani kysyi vähän aikaa sitten, onko se Jeesus ollut olemassa kun kukaan ei sitä ole nähnyt, eikä se ilmesty vaikka kuinka sitä pyytää. Niin, evidenssi on vähäistä ja ristiriitaista, mutta sen pohjalle rakentuu koko elämän perusta useimmille ihmisille. Uskonnon varjolla on kuoltu, sodittu, tapettu ja tehty julmia asioita lähimmillekin ihmisille. Miksi uskonto pitää pintansa, vaikkakin heikkenevässä määrin. 

Ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet turvaa. Uskonto on tapa hakea ja saada turvaa.

Uskon perusajatus on uskominen asiaan josta varmuutta ei ole, se ei ole tietoisuutta tuonpuoleisesta vaan uskoa siihen.

Toisaalta uskon varjolla oman elämän ohjain on helppo luottaa jonkin muun voiman haltuun kuin oman itsensä. Olemme ikuisia lapsia tässä mielessä; emme mielellään kantaisi vastuuta tekemistämme päätöksistä, vaan luottaisimme kohtalomme jonkin muun voiman käsiin. Vaikka sattumat ohjaavat vahvasti elämäämme, on päälinjojen valinta aina itsemme vastuulla. Uskonnolta kaipaamme neuvoa ja apua valintojen edessä. Kun valinta osoittautuu huonoksi, voimme sanoa, että näin oli tarkoitettu, näin kuului käydä ja näin minua opetetaan. Saman asia voisimme tosin sanoa myös silloin kun olemme tehneet valinnan puhtaasti omien ajatustemme, tietomme tai intuitiomme varassa. Ei koskaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, olipa tilanteen takana johdatus tai väärä valinta.

Mutta miksi uskontoa harjoitetaan silloinkin, kun se ei ole omakohtainen vakaumus?

Suurin osa ihmisistä ei koe vahvaa uskonnollista sitoutumista eikä välttämättä edes uhraa ajatustakaan uskolle ennen kuin on hetki, jolloin menemme kirkkoon, olipa kyseessä läheisen ihmisen kuolema, joulukirkko, häät tms. Tätä nimitetään tapauskovaisuudeksi. Jumalaan ei ole henkilökohtaista suhdetta, uskonto ei ohjaa ajatuksia, mutta jalkoja se ohjaa kirkon ovesta sisään silloin kun se kuuluu hyviin tapoihin. Tämä tuo turvaa; elämän käännekohdissa on jokin suurempi voima läsnä, massiivinen kirkkorakennus on kuin äidin pehmeä lempeä syli, jossa on turvallista tehdä elämän suuria valintoja.

Miksi uskonnon harjoittaminen ei ole viihdettä? Me rakastamme viihdettä, kaunista musiikkia, tanssia ja komediaa. Uskonto harvoin tarjoaa mitään näistä. Kirkkomusiikki on oma taiteenlajinsa, mutta onko se kaunista? Olemmeko oppineet siihen, että se olisi kaunista? Kuitenkin ilon ja onnen tuovaa vapahtajaa kristinuskossa ylistetään mollivoittoisilla, surkean itkuisilla sävelillä? Miksi häissäkin kuuluu olla tällainen hidastempoinen, surumielinen ylistyslaulu?

Onko virrellä sama asema kuin äidin laulamalla kehtolaululla pienelle lapselleen; turvallisuus ympäröi meidät sävelien muodossa ja voimme heittäytyä täysin luottavaisin mielin elämän virran tuudittavaan syliin?

Toimisiko iloinen virsi? Gospel on yksi muoto, joka siihen pyrkii, mutta se ei ole korvannut virsimusiikkia.

Johtuuko se siitä, että olemme lapsia sisimmässämme, jotka kaipaamme hyväksyntää. Hyväksyntää esi-isiltämme, menneiltä sukupolvilta, jotka kumpujen kätköistä voisivat paheksua meitä, jos hylkäämme vanhat perinteet ja mollivoittoiset virret.

Kaipaamme niin kovin hyväksyntää ja pelkäämme pahoittavamme jonkun mielen, joten suuntaamme kerran vuodessa kirkkoon, vaikka emme uskoisi Jumalaan sen enempää kuin mahdollisuuteen estää ilmastonmuutos poppakonstilla.

Voisiko elämä olla onnellisempaa, jos elämän purren ruorissa ei olisi arvaamaton vahvatahtoinen Jumala vaan me itse?

Kuinka kestämme pettymykset, joita ei voi selittää Jumalan kurituksena tai koettelemuksena.

Minulla on kokemus, että täysin uskonnottomat ihmiset ovat usein enemmän tasapainossa itsensä kanssa, kuin ne joilla on jonkinlainen vakaumus. Kerro ihmeessä kommenttikenttää, mitä sinä ajattelet tästä.