Olin koulutuksessa työni puolesta. Luentojen jälkeen vietimme päivällisen pitkän kaavan mukaan. Pääruoan kohdalla yksi pöytäseurueen jäsen siirtyi ”Luojan ihmeisiin”.

Hän kertoi, kuinka jokainen sydämenlyöntimme sanoo ”tämä on lahja” ja elämämme menee hukkaan, jos ei sydämen yhä lyödessä osaa ottaa elämää Jumalan lahjana. Jälkiruoan kohdalla hän jo siirtyi todisteluun ikuisesta totuudesta ja Jumalan kaikkivaltiudesta.

Vaikka elämme tieteen kanssa tiukassa symbioosissa ja kaikki tekemisemme pohjautuu vahvaa tieteelliseen näyttöön, hänen mukaansa uskominen on asia, mitä tiede ei saa polkea. Että ei ihmistä ole aika muovannut vaan Jumala.

 

Itse olen uskossani niin kovin horjuva, että helposti olisin saanut väittelyn aikaan, sillä minusta Jumala teki ihmisestä hiukan liian heikon, haavoittuvan ja hauraan.

Mikäli ihminen on Jumalan kuva, miksi ihminen on luonteeltaan heikko ja ailahteleva, väliin hyvin epäonnistuva ja epävarma.

Ja mikäli Jumala todella johtaa kaikkien kohtaloita, ihmettelenpä toki, muistiko hän ottaa päivittäiset psyykelääkkeet vai miksi hän todella on niin ironinen. Sillä kyllä kaikkivaltias voisi johtaa ihmisten elämää paljon paremminkin, voisiko?

Tästä tullaankin siihen tosiasiaan, mitä tiukasti uskonnollinen lapsuuteni ei tavoitellut: minä en usko Jumalaan. Monesti olen miettinyt, pitäisikö, sillä kyllähän tähän kohtaan herkkä uskovainen sanoisi minua tuhlaajalapseksi ja naurahtaisi ylimielisesti, että kunhan nöyrryt niin uskot. Tai toisaalta lapsuuden aikainen vanhoillislestadiolaisuus voisi tuomita minut ”sidotuksi” eli minulle ei enää aukea jumalan sana enkä pysty uskomaan, vaikka haluaisin, sillä olen tavallaan jumalan hylkäämä.

Uskosta ja vakaumuksesta huolimatta kyseinen tilanne oli absurdi ja erittäin epämiellyttävä. On inhottavaa joutua uskonnollisen käännytysyrityksen kohteeksi sellaisessa paikassa ja hetkessä mihin se vähiten sopii.

Toivottavasti kyseinen henkilö on tyytyväinen itseensä ja jumala taputtaa häntä illalla olalle tahtoen kehua hyväksi sanansaattajaksi.