Tiedättekö sen olon, kun tuntuu, ettei kuulu oikein minnekään? Luulen, että suurin osa ihmisistä ei tule tällaisen asian kanssa kamppailemaan. Kuitenkin se koskettaa kaikkia, jotka jättävät juurensa, tavalla tai toisella, suuremmin tai pienemmin.

Juurettomuus ilmenee surumielisyytenä, kun seuraan ihmisiä, joilla on selkeät juuret; he tietävät mistä ovat kotoisin ja minne haluavat kuulua. Toisaalta tällainen juurellisuus voi olla ahdistavaakin, ja voi tuoda epämääräisen ahdistuksen siitä, olisiko sittenkin pitänyt katkoa napanuora ja lähteä kauemmas, jäikö jostain paitsi. Mutta juurissa on se ihana asia, että niiden avulla tietää, missä olla ja miten olla, ympärilläään ihmisiä, joille on tärkeä, jotka ovat ihanan ärsyttäviä ja kaikkea siltä väliltä.

Juurensa voi katkaista monella tavalla; voi muuttaa kauas juuristaan, jopa valita toisen asuinmaan. Voi valita täysin toisenlaisen elämäntyylin kuin oma suku. Voi myös irtisanoutua arvomaailmasta, joka määrittää suvun elämää. Viime mainittu tapahtuu rajuimmin, kun hylkää uskonnon, jonka varaan koko elämä on rakentunut. Samalla voi menettää paljon rakkaita ihmisiä. Mikäli haluaa todella kokeilla kylmää hyppyä tuntemattomaan hyiseen virtaan, voi toteuttaa kaikki edellä mainitut. Tätä kokemusta voi täydentää muuttamalla säännöllisesti.

Onko juurten katkominen kannattavaa? Ei, mutta vapauden tunne saattaa olla huumaava kokemus. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat valmiit hylkäämään kaiken saadakseen jotain parempaa, kuten menneiden aikojen uudisrakentajat vailla varmaa tietoa tulevasta.

      

Juurten katkominen tulee aina jostain piikkinä lihaan, vaikka kuinka haluan ajatella pärjääväni. Hiljaisena hetkenä, juhlapyhien aikaan tai elämän tärkeinä hetkinä se iskee, tunne että haluaisit olla jossain muualla. Paradoksi tuleekin tässä: ei ole olemassa paikkaa, mikä tuntuisi enemmän kodilta kuin toinen. Olet aina muukalainen, koska kerran lähdit. Hyvästelit arvot ja juuret ja lähdit. Muutut vieraaksi mukulaksi täydellisten juurten lomaan, joka aina näyttää erilaiselta, juurelta muttei siltä, että kuuluisi tänne. Toisaalla sovit hienosti muiden mukuloiden joukkoon, mutta välillä havaitset olevasikin eri lajiketta. Tulee kylmäävä ikävä jonnekin, jonnekin omien joukkoon.

Kaipaammeko juuriemme vain siksi, että on helpottavaa tietää olevansa osa jotain suurempaa. Vai valtaako tunne juuri silloin kun emme ole varmoja valintojemme oikeellisuudesta. Välillä minut valtaa suuri epäilys siitä, olenko sittenkin väärässä ja kaikki muut oikeassa, tarkoittaen näillä muilla juuriani eli niitä ihmisiä, joiden keskellä olen saanut varttua. Ovatko nämä juuret oikeasti tärkeitä, koska en ole heidän arvoisensa enää? Eli en kelpaa sellaisena kuin olen? Pitääkö minun yltää täyttämään ehdot, joilla ansaitsen paikkani?

      

Vastaan uudisrakentaja-asenteellani näihin pohdintoihin ei, minun ei tarvitse ansaita paikkaani, eikä olla muottiin sopiva. Saan olla juuri sellainen kuin olen, ajatella kuin tunnen oikeaksi ja toteuttaa arvoja, jotka minulle merkitsevät paljon.

On riemukasta nähdä lastensa kasvavan aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin itse, saavan vapaasti olla sellaisia kuin ovat tai haluavat olla. Vaikka välillä hiipiikin mieleen, pitäisikö ”kunnon ihmisen” pakottaa lapsensa sittenkin siihen muottiin, jonka aiemmatkin sukupolvet hyväksi havaitsivat.

Valintojen aikakautemme on täynnä epävarmuutta. Koen, että tärkein eväs lapsille aikuisuuteen, on oppia sietämään epävarmuutta; luottamaan omaan vaistoonsa ja uskomaan arvoihinsa.

Luon juuria omille mukuloilleni, ja niiden haluan aina sopivan joukkoon, olisivatpa ne välillä elämässään miten etäällä tahansa. Haluan toivottaa heidät aina tervetulleiksi kodin varjoon lämmittelemään.